Minä opin

Opin rajoittamaan

Opin hillitsemään

Opin vapauttamaan

Opin olemaan ilman

(Olen raskas valittaja, joka ei saa kaikkea, tai mitään)

Opin, mikä tekee iloiseksi, ei ole järkevää, eikä maksa paljoa (parhaat ystävät, Kontulan kukkatarjoukset)

Opin kuuntelemaan järkeä ja tunteita, kumpaakin yhtä aikaa, tai ainakin annan kummankin puhua hetken, ja sitten ollaan kaikki hiljaa

Opin mitä on tehdä töitä ja töitä töiden päälle, liikkua hitaasti jonnekin ja olla kysymysmerkkinä

Opin mitä on unohtaa sisimpänsä, tai ei niinkään unohtaa, vaan siirtää se syrjään

Ja kaivaa se takaisin aina jollakin saatanan konstilla

Opin mitä on vanheta päivä päivältä, mitä on olla minä ja seistä omilla jaloillani, mitä ovat itsenäisen merkityksettömyyden ilot.

Aivot kaipaavat lepoa, minä keskisormeani. Hiljaa kaiken alla se haluaa nousta ylös ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Se, mitä en ole vielä oppinut, on kärsivällisyys.

Mutta minä opin.

Oudoissa raameissa

Niinkuin elämässä aina lopulta, jälleen yksi omituinen, stressaava ja kuluttava kausi ja ajanjakso on päättynyt. Mutten tiedä, tuoko kapasiteetin vapautuminen lopulta mukanaan mitään sen kummempaa, kuin hetkellistä helpotusta.

Olen saanut huomata, että sitä voi tosiaan elää kahdessa todellisuudessa. Siinä, jossa mennään eteenpäin autopilotilla, pidetään langat käsissä ja vakuutellaan, että kiitos hyvää, kaikki hyvin, pärjään pärjään ja uskon uskon ja pystyn pystyn, ja sitten siinä toisessa todellisuudessa, jossa maataan sohvalla jumissa omien ajatustensa ristitulessa, mietitään että mitäs helvettiä nyt sitten, milloin mikään tulee valmiiksi, ja tarvitseeko minkään edes tulla valmiiksi, milloin minä tulen paremmaksi, vai tarvitseeko minun tulla paremmaksi, vai onko ihan sama kiivetä vain perse edellä puuhun ja odottaa siellä kun maailma valuu ohi (ja tajuan edelleen, että tällä itseni piiskaamisen tasolla olen tuomittu tietynlaiseen elämään, vaikka haaveilen jostain ihan muusta), jumitun, jumitan ja juutun. Ja haaveilen edelleen jostain ihan muusta.

Ja sitten on oikeastaan vielä se kolmas todellisuus: kielletty todellisuus. Se, minne kaikki huonot ja heikot ja luovuttaneet ihmiset joutuvat. Se, jota vastaan pitää yrittää taistella.

Ei saa päätyä alkoholistiksi.

Biti zdrava, biti zdrava.

Samalla kun pidän itseäni tasapainossa, maailma muuttuu koko ajan vähemmän ja vähemmän luotettavaksi ja vähemmän hallittavaksi.

Ajattelen, että miten hyvä onkaan olla ehjässä tilavassa kodissani, tavarat paikallaan, on tilaa liikkua. Ja sitten samalla ajattelen, että kodista on tullut minulle jonkinlainen omaehtoinen vankila, jonka uumeniin käperryn. Miksi edes mennä mihinkään, kun rahaa kuluu.

Muistelen kevättä 2019 Italiassa, sitä millaiseksi ajattelin elämäni kehittyvän.

Taas se on edennyt omalla painollaan, maailma laittaa vastaan ja minä kapinoin hiljaa yksin kotonani.

Vaikka pää pysyy kasassa, ihon tahtoa ei voi estää. Mieli työntää pois ahdistuksen, mutta iho ei enää siihen kykene.

Olen kummallisessa välitilassa, kehysten sisällä.

Tulisi edes kunnon kesä, lämpöä ja paljon ukkosta. Edes yksi kunnon ukkosmyrsky.

Sodan on loputtava.

Karu kevät

Aurinko on jo paistanut. Haluaisin uskoa, että tästä rotkosta vielä noustaan, mutta takatalveksi muuttunut sää tekee taas parhaansa muistuttaakseen mielialoja hallitsevasta voimastaan.

Olen jotenkin koteloitunut, kapseloitunut, sitonut itseni pieneen elämääni, kotiini, turvapaikkaani. Harmaat tytöt -kollektiivikin tuntuu jälleen ajankohtaiselta. (Kuva liittyy.)

Kadut ovat harmaita ja täynnä hiekkaa, lumikasatkin näyttävät kärsiviltä.

Koitan tasapainoilla, vaikka oikeasti tarvitsisin varmaan pari viikkoa jossakin parantolassa (tai edes pohjoisessa mummun luona, siellä missä ei tapahdu mitään, lintujen lentelyä lukuunottamatta). Edelleen halvat Kontulan ostarilta kotiin raahatut leikkokukat tuovat jonkinlaista lohtua arkeen.

Mutta on se nyt vähän surullista, että tämänhetkisen arkielämäni iloisin asia on vihreä samettisohvani, Marco Björsin deittiohjelma ja Antin palautepalvelu.

Lasken päiviä pääsiäismatkaan. Lasken budjettia seuraaville kuukausille. Lasken toistojen määrää (aina pitää olla sata), lasken askelia, lasken rimaa itselleni.

Ja niistä uusista unelmista oli puhe. Jotain haaveita täytyy ihmisellä olla.

Mikään haave ei ole varmaan tässä tilanteessa järkevä, mutta kuitenkin löysin jo itseni googlailemasta kaiken maailman mökkejä.

Luoja paratkoon. Tämän piti tapahtua vasta eläkkeellä.

Naistenpäivä

Iloa saa kyllä etsimällä etsiä näinä päivinä. Tällaisina aikoina oma oleminen tuntuu aivan täysin merkityksettömältä.

Ei saisi vaipua epätoivoon, pitäisi osata olla, asemoida itsensä jotenkin, käsitellä ajatuksensa ja sitten avata taas silmänsä ja nähdä vain kirkasta päivänvaloa.

Joistakin ajatuksistaan ei voi edes puhua ääneen tuntematta itseään täysin itsekeskeiseksi idiootiksi. Jotenkin aivan turhaa, ettei osaa edes asetella omia sanojaan sellaiseen muotoon, että niitä voisi ymmärtää. Yleensä olen kai osannut.

Voisipa toivottaa hyvää naistenpäivää ja tarkoittaa sitä oikeasti.

Ensimmäinen sotaviikko

Mitään normaalia ei enää tule. Eikä mikään maailmassa ole niinkuin ennen.

Aamut alkavat puhelimen ruudulta, ja joka aamu herätessä ja puhelinta kaivaessa ajattelee ainoastaan ja mitä hirveää nyt.

Kyseessä ei ole ainoastaan Ukrainan kriisi, vaan koko maailman hätä, syöpä, sairaus, tuho ja rappio, josta Ukraina ottaa suurimmat ja kamalimmat iskut, samalla kun Putinia vastustavaa Venäjän kansaa tai Lukašenkaa vastustavaa Valko-Venäjän kansaa vaiennetaan, hakataan ja pelotellaan hiljaiseksi.

Eikä yhtään yllätä, että yrjöämpäri Bolsonaro valitsee Putinin selän ja Kiina senkun viheltelee.

Suomessakin korviin kantautuu järkyttävää idiotismia, jossa satunnaiset venäläis- tai ukrainalais- tai mikävaanslaavilaiskielitaustaiset ihmiset joutuvat tulilinjalle vain koska joku saatanan mätä-ämpäri ei erota maiden lippuja toisistaan tai ymmärrä millainen väkivaltakoneisto naapurimaatamme pyörittää. Samalla alan aavistella pahaa, että kolmannen maailmansodan saamme aikaan lopulta me itse.

Minä olen aallonpohjalla. En voi juuri muuta tehdä kuin ostaa Kontumarketista kauniita halpoja kukkia ja ihailla niitä isossa keskeneräisessä kodissani.

Ja ikirouta, röpelöinen jääsora, joka ei taida sulaa ikinä, estää lenkkeilyn. Esti myös pahimpina lockdown-kausina. Miten pää voi kestää tätä talveakaan, kun ulkona ei pääse edes juoksemaan?

Vaikka päivällä pakotan itseni tekemään töitä ja saan sitä kautta jotain muuta ajateltavaa, tulee iltaisin taas se tunne, että elämä valuu hukkaan, päivät vähenevät, todellisuudentaju pakenee, mikään ei palaa enää ennalleen.

En enää tiedä missä maailmassa me elämme, mutta minua kiinnostaa mahdollisimman vähän olla osa sitä. En vain jaksa uskoa. Enkä tiedä mistä ne ihmiset, jotka jauhavat aina siitä iänikuisesta optimismista, löytävät sen kaiken optimismin.

Kai heillä on joku silittämässä päätä ja aivan varmana sanomassa, että kaikki järjestyy. Kai optimisteilla on mahdollisuus olla joskus olematta vahvoja.

Mutta eipä siinä. Kerään ympärilleni kukkameren, haaveideni hauta-arkun viereen.

Lopulta viikate niittää jommankumman.

Vladimir Putinin pää tai minun unelmani.

Aamun sarastuksesta illan hämärään

Sodan uhka on toki leijunut ilmassa, ja itse heitin vielä toissa päivänä sen alkavan 22.2.2022 klo 22:22. No, ei kovin monta kymmentä tuntia mennyt pieleen, vaikka näyttääkin siltä, että koko operaatio oli masiinoitu ja kylmäverisesti käsikirjoitettu jo hyvissä ajoin ennakkoon.

Heräsin aamun sarastaessa tietoon siitä, että raja on ylitetty, sota on aloitettu, enkä ole koko päivänä pystynyt ajatelemaan juuri muuta kuin Ukrainaa. Venäjää. Valko-Venäjää. Natoa. Siviilejä. Suomenukrainalaisia, suomenvenäläisiä, ja sitä mitä he tuntevat. Kiinaa. Yhdysvaltoja. EU:ta. Norjaa. Ruotsia. Baltiaa, Puolaa, Itämerta. Tshernobylia.

Suomea en ole edes ehtinyt ajatella, koska täällä me elämme, olemme, ja tallomme räntää päivästä päivään, viikosta toiseen ja kuukaudesta kuukauteen, makaamme mukavilla sohvillamme puhelimet kädessämme, syömme hyvin, valitamme siitä kun bensa maksaa ja kilpailemme siitä kuka huutaa Twitterissä kovimmin ja laukoo nasevimmin.

Ja nyt olemme niin syvällä kriisissä, että omallakin kohdalla olen menettänyt uskoni tulevaan. En ole huolissani turvallisuudestani, taloudestani tai mielenterveydestäni (vaikka totuus on se, että mitä tahansa voi tapahtua), mutta kun olen jo oikeastaan luovuttanut, niin ei ole hirveästi pelättävää.

Henkilökohtaisessa elämässäni ei ole moniakaan asioita, jotka kannustavat uskomaan juuri minkäänlaiseen tulevaisuuteen, mutta yksi niistä on ollut haaveeni saaada matkustella vapaasti idässä, imeä muun muassa Venäjän ja sen naapurimaiden historiasta, kulttuureista, taiteista, kielistä, perinteistä, luonnosta ja todellisuudesta, ja ammentaa kaikista näistä omaan elämään.

Jostain syystä nämä ovat asioita, jotka pitävät minut elossa ja aikaansaavat tunteen, että elämässä on jotakin järkeä.

Ja olenkin pyrkinyt tekemään tätä jo monta vuotta, kunnes ensin Siperianmatka vedettiin vessanpönttöön keväällä 2020, ja nyt alkaa näyttää siltä, että juuri niihin paikkoihin, joihin menemisen varaan olen rakentanut koko elämänhaavehorisonttini, ei ole mitään menemistä. Ehkä vielä vuosiin.

Kriiseillä tuntuu olevan tapana pitkittyä. Enkä jaksa enää odottaa. En jaksa enää katsella kun maailma menee internetiin ja kehomme ovat vain paikoillaan.

Pitäisi kai etsiä uusia unelmia. Mutta tällaisina hetkinä yritän kuitenkin miettiä näitä viisaita sanoja: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Olettakaamme, että koittaa päivä, jolloin Vladimir Putin syöstään vallasta, vangitaan ja tuomitaan. Olettakaamme, että koittaa päivä, jolloin Putinin Venäjä romahtaa ja vie samalla kaiken maailman Lukashenkat mukanaan. Olettakaamme, että koittaa päivä, jolloin Ukraina on täysin vapaa, jolloin Valko-Venäjä on täysin vapaa, ja olettakaamme, että koittaa päivä, jolloin Venäjällä on aito mahdollisuus kehittyä demokraattiseksi tai edes ihmisoikeuksia kunnioittavaksi valtioksi.

Mutta niin kauan kuin olemme oletusten varassa, olemme vangittuja.

свобода – це наша релігія, luki keskellä Kiovaa. Vapaus on uskontomme.

Enpä uskonut näkeväni päivää, jolloin nojaan enää vain uskooni.

En uskonut hämärään.

Omistamisen sietämätön paino

En uskonut olevani ihminen, joka kirjoittaa blogipostauksen remontistaan. Mutta tässä sitä ollaan – tutkimusmatkalla itseen, haaveiden ja realiteettien väliseen herkkään tasapainoon ja maailmoihin, joihin en uskonut koskaan päätyväni.

Kun muutama vuosi takaperin elin jonkinlaista pohjakosketusta elämäni kanssa, ymmärsin, että olen hoitanut talouteni aina väärin. (Ja varmasti erittäin sellaisella tavalla, jolla lehtien otsikot aina kertovat ihmisten tekevän, hengittävän, elävän ja olevan väärin.) Alkoi suututtaa, että olen aina vain olettanut ja pitänyt itsestään selvänä, että kaikki maksavat vuokraa jollekin mystiselle jollekulle, ja että olen aina mukisematta niellyt ajatuksen siitä, että kaadan vähäisistä tienaamistani roposista jopa 40% jonkun muun pussiin.

Olin ymmärtämätön, asiasta piittaamaton, ajattelematon. Laiskakin, aivan varmasti. Niin, ja tietysti milloin masentunut ja milloin ahdistunut. Sellainen oli ensimmäinen nuoruuteni, jonka elin vain yhtä tarkoitusta varten: että voisin matkustaa mahdollisimman paljon, ja että voisin rahoittaa matkusteluni työllä, jonka tekemistä en vihaa.

Ja kun sitten noin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana saavutin jonkinlaisen elämäni kaikki paskaksi -saturaatiopisteen ja jouduin käymään itseni kanssa vakavan kehityskeskustelun, ymmärsin, että tarvitsen asunnon, jonka käytöstä voin päättää itse. Tarvitsen paikan tavaroilleni, tarvitsen ympärilleni järjestystä, pysyvyyttä, harmoniaa. Edes jotakin, mikä maadoittaa, sitoo jonnekin, jotakin mistä olen vastuussa, ja jossa saan rauhoittua ja päättää kaikesta. Ja ennen kaikkea, tarvitsen tunteen siitä, että pieni omaisuuteni ei karkaa käsistäni.

Tajusin haluavani oman asunnon, ja kun olin vihdoin saanut edes 11 kuukautta kestävän työn, aloitin säästämisen.

Nyt istun 30-neliöisessä vuokrayksiössäni viimeisiä päiviä. Tavarat ovat sekaisin ja nurkat ovat täynnä pölyä ja vuokrani on lopullisesti maksettu, ainakin toistaiseksi. Tämä elämä ei enää kuulu minulle.

Yhtäkkiä olen saapunut jonkinlaiseen isoon aulaan, josta suunnilleen kaikki ikätoverini ovat kulkeneet jo ties miten kauan. He tietävät, mitä on remontti. He tietävät, mitä hankitaan mistäkin kaupasta, he tietävät parkettien välisistä eroista, termeistä ja värikartoista. He tietävät mistä metsästetään laadukkaita vintage-huonekaluja ja mitä asiat maksavat. He tietävät, selvittävät, kysyvät, hankkivat, ja ovat kiinnostuneet tällaisista asioista. Tai ovat ainakin välittäneet niistä jo kauan ennen kuin tulin edes ajatelleeksi, että ihminen voi valita itse oman seinänsä värin.

Tunnen itseni täydeksi idiootiksi.

Tämän piti olla sellainen voimaannuttava hetki, jolloin heilutan lippuani vuorenhuipulta ja huudan, että tajuatko saatanan maailma, minä vastaan elämästäni itse. Minä, minä, minä itse, enkä tarvitse enää apuasi.

Mutta todellisuus onkin se, että googletan niska vääränä tietoa sopivan valkoisen sävyn valitsemisesta, kyselen maanisena lähipiirini mielipiteitä ja näkemyksiä valinnoistani, ja suljen kauhusta kangistuvat silmäni kun lähetän kuittauksia urakoitsijoille, joiden kokemuksen varaan olen yhtäkkiä uponnut, ja joiden käsiin olen joutunut luovuttamaan jotakin arvokasta, ymmärtämättä täysin mistä on kyse.

Ja minä oman elämäni Saga Norén kun en koskaan anna mitään arvokasta kenenkään käsiin, enkä varsinkaan kysele mitä pitäisi tehdä tai kumartele ketään. Ja nyt annan, enkä osaa edes esittää näkemyksiäni siitä miten asioiden pitäisi tapahtua. Olen kuin mikäkin kastroitu pässi, joka ei enää ymmärrä mitä pitäisi puskea.

Ja niin pessimistisen pässimistinen tunne-elämäni vakuuttelee, että pian jotakin kauheaa tapahtuu, enkä voi vaikuttaa siihen, sillä en tiedä mistään mitään, en ymmärrä mistään mitään, koska olen jälleen lapsi, joka on aloittanut uudessa ryhmässä josta tunne ketään tai josta ei tiedä mitään.

Minun piti olla oman elämäni kapellimestari, johtotähti ja majakka, mutta yhtäkkiä olenkin pieni ja mitätön ihminen, kuluttaja, tosin volyymiltani surkea sellainen, joka vastaa kaikesta itse. Sellainen pieni ihminen, joka on taas tipahtanut vuoren huipulta jonnekin sen juurelle, josta ei auta kuin lähteä kulkemaan jälleen ylöspäin.

Viimeisimpinä viikkoina arvostukseni kaiken maailman sisustussuunnittelijoita, remonttiosaajia, visualisteja ja ylipäätään ihan vain ihmisiä, jotka tekevät asioita käsillään ja jotka jaksavat lukea ohjeita kohtaan on kasvanut valtavasti.

Minä en ole yksi heistä, enkä tule koskaan olemaan. Minulla on aina ollut visioni, mutta niiden toteuttajana olen täysi lapanen.

Kaikessa.

Ei auta. Niin makaa kuin petaa. Ja tästedes aion pedata niin, että tililleni kilisee enemmän rahaa, ja että pääsen jatkossa mahdollisimman kauas miettimästä jotakin päivänvalon suuntia, materiaalien ominaisuuksia ja muotojen ja materian realiteetteja.

Miksei kaikki voi olla vain heti kaunista, täydellistä, hallinnassa.

Ja miksi olen edelleen kärsimätön, omapäinen, ahdistukseen taipuvainen ja kontrollia kaipaava ihmislapsi, jolla ei ole ketään, jolle kiukutella täysimittaisesti tällaisista ensimmäisen maailman ongelmista, paitsi kännissä, jos joku antaa siihen aihetta.

Näin se pikkuporvarius puraisee pikkusormeen ja sitä ollaan matkalla kuusikymppiseksi keskiluokkaiseksi kantturaksi.

(En tiedä oliko tämä sellainen remonttipostaus, joita blogeihin yleensä kirjoitellaan, mutta yhtenäisyyden nimissä, tässä vielä pieni värikarttani.)

Sätkivä siika ja kampelan vuosi

2021. Vuosi, jonka aikana eristäydyin neljä ensimmäistä kuukautta parhaani mukaan, raahaten itseni tavoitteiden saavuttamisen äärirajoille. Neljä kuukautta, jotka sulautuivat toisiinsa pienen yksiöni seinien sisällä, Itä-Helsingin rannoilla ja läppärini näytöllä. Päivät, joiden aikana en halunnut mitään muuta kuin päihittää itseni ja pitää huolta siitä, että langat pysyvät käsissäni, tunteet kehossani ja liike jaloissani.

Kuukaudet, joiden aikana ei ollut muuta kuin tavoite, jota kohti kuljin kohta kerrallaan listaa ruksien. Prosessi, jonka kävin läpi välillä kyyneleet silmissä ja veren maku suussa, tietäen, että pahin viholliseni on minä, psyykeni, häpeä. Tunne siitä, että olen sepittänyt kaiken, että olen vienyt joltakulta älykkäämmältä ja lahjakkaammalta jotakin, että minulla ei ole oikeutta, ja että olen taas jälleen kerran alisuoriutunut kunnialla.

Ja lopulta uusi tunne: ylpeys. Ei todellakaan siitä mitä olen saanut aikaan, vaan siitä että olen saanut aikaan.

Ja ovi auki vappuun. Puurtamisen, itseinhon, eristäytymisen ja huonojen yöunien kirjekuoreen painettu sinetti.

Hetki, jolloin poistun vihdoin kotoani ja minulla on yhtäkkiä takataskussani sekä uusi tutkinto että elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka – kaksi aikuiselämäni suurinta tavoitetta, joiden en uskonut olevan näillä mielenlaadun koordinaateilla millään tavalla saavutettavissa – varsinkaan samaan aikaan.

Touko- ja kesäkuu, kaksi kuukautta osa-aikatyötä ja loppuaika yhtä juhlaa, kuplaa ja riemua ja vapautta. Uusi viljelypalsta, versoavat kasvit ikkunallani ja kasvimaallani. Huolettomista huolettomin, pienistä pienin ja silti suurista suurin elämä — ensimmäiset laulut yhdessä sitten joulun, aurinko ja meri, milloin Puotilassa ja Lammassaaressa, milloin Porvoossa tai Kivinokassa.

Täydellinen ylösnousemus, jolle uhrasin lopulta vain osittain yhden pääsiäisen elämästäni (ja aion ottaa kaiken takaisin vuonna 2022).

Kesäloma, rakkaimmat ihmiset ja tutut idän ja pohjoisen kulmat ja länteen suuntaavat paheiden matkat. Pitkän haistatus kaikelle. Polttarit, ensimmäiset festarit. Yksikin ilta, jolloin juopottelemme taas vahingossa kuin kaksikymppiset.

Hotellielämyksiä, sukulaisia, luontoelämyksiä, sadonkorjuuta, ystäviä ja naurua, joiden helmasta alkaa lopulta uusi elämäni vakituisena työntekijänä.

Syys- ja lokakuu, joiden aikana informaatio valuu päähäni kuin viinitonkan sisältö aamuneljältä lattialle: vaikka aivot ovat kierroksilla, kaaokseni on vihdoin henkisesti hallinnassa. Kauan eläköön vakituiset työsuhteet ja silpputyön katoaminen elämänpiiristäni!

Kuljetan kimpsujani ja kampsujani ympäriinsä ja etenen joka päivä henkisesti tai fyysisesti jonnekin tietämättä mitä edessä on (jotakin sumeaa, mutta kuitenkin sellaista mihin voi tarttua kiinni ja lähteä muovaamaan).

Marras- ja joulukuussa junani kolisee yhä pysähtymättä pitkin raiteita, mutta vaunuun astuu surua ja huolta, tuntuu, että asioilta alkaa kadota ääriviivat, jopa horisontti. Valon pilkahdustenkin jälkeen tuntuu taas, että koko ammattikuntamme työnkin voi taas tiivistää kahteen sanaan, joiden parissa kukaan meistä ei alunperin tullut työskentelemään: vain koronaa.

Elän päivän kerrallaan, mietin, että voi kai sitä näinkin olla, vailla määränpäätä. Kellua mukana, elää hetkessä ja tehdä minkä voi.

Kohtaamme järkyttävän menetyksen, joka todella pysäyttää. Työn mukana alkaa surutyö. Uusi ja vaikea työtehtävä, johon kukaan ei voi perehdyttää.

Joululoma antaa tilaa ajatuksille, vetäytymiselle, tunteille, tunnelman ja maiseman vaihdoksille. Texas ei ole paikka, jonka valitsen, vaan paikka, jossa olen.

Tämä on paikka, jossa saan upottaa varteni veden alle, tuntea auringon kärventävän poskipäitäni, kuunnella vihdoinkin rauhassa Silvia Hosseinin esseet, jotka olen halunnut ahmia jo pitkään. Tämä on paikka, jossa saan käsitellä tunteitteni monia laitoja ja huomata tulleeni kelvolliseksi ihmiseksi, joka osaa huolehtia itsestään. Ja ennen kaikkea tämä on paikka, jossa nelivuotias tarttuu kädestä, vetää leikkeihinsä naskalihampaat hymyn alta pilkottaen ja riemusta kiljuen, ja hurjasta elämänpiirin kasvustaan huolimatta seitsenvuotias kapuaa yhä syliin ja aikoo olla nyt vauva.

Tavallaan menneessä vuodessa ja kuluneessa elämässä on paljon asioita, vaikeitakin, jotka haluan kantaa mukanani sellaisenaan kohti tulevaa ja työstää niitä, mutta antaen tilaa myös uudelle.

Juuri nyt elämä on tällaista. Olen omaa universumiani pyörittävä yhden naisen elämänyritys, jonka työ on pitää ryhti suorana ja koneisto käynnissä.

Ja kuluneiden vuosien jälkeen voin ennustaa ja uskoa itsekin ennustukseeni: vaikka elämme koko ajan oudommassa ja oudommassa maailmassa, vuonna 2022 oma elämäni tulee olemaan tasaisempaa. Sillä olen oppinut sulkemaan maailman, kutistamaan hälyn ja häiriön, olemaan sellainen tunnekylmä ja lattialle mötkähtävä kampela, katkaisemaan itseltäni virran juuri ennen kuin sulake palaa.

Mieluummin omilla kontulalaisilla neliömetreillään mötköttävä kampela kuin muiden kukkaroissa sätkivä siika.

Onnea vuoteen 2022!

Se tapahtui

Vahtaaminen, ramppaaminen, punnitseminen, jännittäminen, oman arvon kyseenalaistaminen, aggressio, maaninen Oikotien kyttääminen. Se kaikki on nyt ohi, ja uuden vuoden alussa minua odottaa hulppeat 56 ja puoli omaa neliömetriä, joiden sisällä tapahtuvista asioista määrään minä itse.

Kaikki on uutta ja jännittävää, ja edessä siintää suuri projekti, jonka toteuttamista varten väännän jo exceleitä, tutkin värejä, etsin tietoa ja teen laskelmia.

Kaikki on vielä niin uskomatonta.

Minua on aina kiehtonut jättimäiset lähiökerrostalot, joiden sukunimitaulut ovat kilometrin pituisia, ja joiden uumeniin kätkeytyy ties miten monta tuntematonta kotia ja elämää.

Ja koko aikuisikäni naurettavissa pikkuluukuissa asuneena voin vihdoin huokaista helpotuksesta, kun kaikkea ei ole pakko asetella olosuhteiden pakosta ja tiristää pieneen, vaan asiat voi jatkossa jakaa lukemattomiin kaappeihin omille paikoilleen.

Siis kippis metroliikenteelle, kippis vehreille puistoille ja lenkkeilymaastoille, kippis ihmisten ennakkoluuloille ja Itä-Helsingin huonolle maineelle. Kippis Helsingin aliarvostetuimmille ja siten myös edullisimmille neliöille, kippis kuolinpesille, kippis uudelle Pikkulinnulle, kippis 1960-luvun taloille, kippis tilalle, kippis kehitykselle, kippis nostalgialle.

Kippis luokkanousulle, kippis Kontulalle.

Ammattirelaaja

Nyt kun syksyn raivoisimmista ja moniaalle kurkottavista arjen, työn, sosiaalisten tapahtumien ja harrastusten yhdistelmien pyörityksistä on päästy, ja etenkin nyt kuin ikkunasta näkyy työpäivän päätteeksi pelkkää märkää mustaa, on aika tulla rauhassa kotiin makaamaan sohvalle ja lihomaan.

Harrastin alkusyksyn raivokasta asunnon ja lainan etsintää. Ongelmani on, että tiedän tarkalleen mitä haluan, ja tiedän, etteivät rahkeet riitä siihen ihan vielä. Koska miksipä yksinelävällä humanistieukolla nyt muutenkaan saatana riittäisi.

Sen takia olen harjoittanut viime päivinä raivokasta kärsivällisyyden opiskelua. Ja koska olen nykyään rentoutumisen ja relaamisen syvä ammattilainen ja kokemusasiantuntija, päätin lopettaa hetkeksi asunnon etsimisen. Sormet syyhyävät edelleen tauotta Oikotielle (miksi oi miksi asuntovahtikaan ei enää riitä?) ja ostohousuisten juorukanaville.

Asunnon etsiminen on vähintään yhtä karseaa kuin deittailuna ja työnhakuna tunnetut aktiviteetit. En suosittele näistä mitään yhtään kenellekään.

Sen sijaan aion nyt hehkuttaa sitä miten tuhnuiseen vakituisen kokopäivätyöntekijän (=uusi ihmeellinen statukseni) arkeen kuuluu nyt jotenkin niin paljon niitä kliseisenkuuluisia pieniä iloja ja itsensä hemmottelua.

Tämä paita. Syöksyin kaupoille HETI. Mikä voikaan olla parempaa kuin Bach-bändipaita??

Okei, ehkä Beethoven-bändipaita, mutta molempia en voinut ostaa.

Ja sitten. Tv:stä on tullut jumalaton määrä asioita, jotka on vain katsottava heti.

Aivan ensimmäiseksi ryntäsin Politiikka-Suomen kimppuun, ja koukutuin välittömästi.

Rakastan, rakastan ja rakastan kaikenlaista arkistokuvaa. Ja vielä enemmän rakastan katsoa omaa lapsuuttani ja sukupolvikokemuksia televisiosta yli kolmekymppisenä. Aivan mahtava sarja, ei voi kun vain suositella kaikille suomalaisille iästä riippumatta. (Myös käsittääkseni samojen tekijöiden musiikkisarjoja. Ah. T. Arkistojen arvostaja 88.)

Maaseudun rauhasta (ja sykkeestä!) olen ehtinyt myös nauttia mitä parhaimmassa seurassa. Suppilovahveroita on pienen keräilymanian jälkeen riittänyt enemmän kuin olisi tarvinnut. Ja maakuntadiscossa oli aitoa Kumman kaa -tunnelmaa.

Hyvää luettavaa ja kuunneltavaa on riittänyt (mm. Nina Gimishanovan Tatko! Anu Kaajan Katie-Kate!). Ja pöydällä odottelee jono muita kiehtovia, samalla kun ihmisen pitäisi malttaa käyttää arvokkaat vapaa-aikatuntinsa kehonsa liikuttamiseen ulkoilmassa. Miten tässä pitäisi nyt oikein valita?

No, pääsia kai, että valitsee aina välillä kumman tahansa. Ja nauttii valinnastaan.

Sellaista on relaamisen ammattilaisuus.