33

33 on ikä, jota en koskaan oikein ajatellut etukäteen. En koskaan miettinyt, että ollapa joskus 33. Ja kukapa miettii – ei tälle iälle ole varattu mitään mestaritehtävää. Sitä ollaan joko äitejä tai ei olla, ja siihen kaikki sitten tästedes peilataan.

Huutava vääryys, jota ei voi korjata.

Olen ehtinyt kokeilla tätä ikää muutaman päivän, ja kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että se saattaa olla yksi parhaista i’istäni (miten helvetissä tuo suomen kielen sana pitäisi muuten kirjoittaa oikein?) sitten lapsuuden.

Tai oikeastaan, en tiedä onko tämä jopa lapsuutta parempi. Ensimmäistä kertaa tunnen, että palikat ovat kasassa. Tai elleivät kasassa, niin ainakin lattialla silmäni ja käteni ulottuvilla.

Numeron 33 muistaa. Kaksi kolmosta peräkkäin, toisissaan kiinni. Väärinpäin käännettyjen perseiden letka. 80085 ja laskimet höhöhöhöhöö, ja niin edelleen.

Elämä tuntuu leikiltä. Leikiltä, jota leikin omilla säännöilläni, jota ainakin tällä hetkellä hallitsen. Auvoisalta leikiltä, jossa kukaan tai mikään ei määräile tai kiellä, jätä ulkopuolelle, tuupi ja manipuloi tai viskele kapuloita rattaisiin. Leikiltä, jonka nimi on jaksatko, pystytkö, viitsitkö, pidätkö kiinni ja oletko kärsivällinen, leikiltä, jossa ideana on luoda ympärilleen elämä, johon pysähtyy nauttimaan, jota silti suuntaa johonkin (väistämättäkin loppuunsa), jonka kestää, kohtaa, tuntee vahvasti – jonka kättä puristaa lujasti ja jota tervehtii reippaasti, sitten jatkaa matkaansa.

Tänään leikkautin latvani pois. Lapsuudesta viime vuoteen asti kestäneen värjäyskierteen katkaiseminen alkaa tuottaa hedelmää, ja mikäli elämääni kuuluu vielä vuoden päästä riittävissä määrin termit kärsivällisyys, maltti ja itsehillintä, saan silloin nähdä millaista on olla 34 ja sen värinen kuin on. Tätä kutsutaan suunnitelmallisuudeksi. Tavoitteellisuudeksi, päämäärätietoisuudeksi, ettäs tiedätte.

Jotenkin 33 on kerrassaan mainio ikä hyväksyä todellisen värinsä, epäsymmetriansa ja heikkoutensa. Painovoiman ja sen, että kukaan ei koputa oveen.

Ehkäpä pian kuitenkin postiluukku kolahtaa ja tuo luokseni henkilökohtaisen kärsimysnäytelmäni käsikirjoituksen päälle painautuvan viimeisen sinetin, taiteen maisterin paperit.

Sen, mitä on kaikista vaikeinta hyväksyä itsessään.

Jokin siinä kiehtoo

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa – varmaan ensimmäistä kertaa sitten teini-iän – pyörähtämässä yhdessä Helsingin asuintalosuosikeistani.

Tässä talossa on ollut jotakin kiehtovaa aina. Muistan hyvin kun leikin täällä luokkakaverini kanssa ala-asteella, ja suurissa polveilevissa rappukäytävissä viipottaminen tuntui jotenkin jännittävältä, kielletyltä. Tiesin, että olemme pahoja kakaroita, ja että tässä talosssa on jotakin merkillistä. Jokin kummallinen henki, jokin historiallinen: sellainen, jota en aivan ymmärtänyt, mutta jota pitäisi ehkä jotenkin kunnioittaa.

Talo on tietysti Naistentalo, entisille lotille sodan jälkeen rakennettu Suomen ensimmäinen kollektiivitalo lapsuudenmaisemissani Mannerheimintien varrella. Kiinnostavana yksityiskohtana talossa on alusta asti toiminut “lottajärjestön omistaman Työmaahuolto Oy:n perustama ravintola White Lady, joka oli tiettävästi ensimmäinen laaturavintola, johon naiset pääsivät ilman miesseuraa”.

Ja tuntuu, ettei historia ollut kadonnut minnekään. Siellä se talo seisoi yhä, yhtä suurena, avarana, kiehtovana ja täysin omanlaisenaan.

Jälleennäkemisessä oli tunnetta.

Enkä lopulta tiedä kiehtooko minua enemmän talon arkkitehtuuri, historia ja yksityiskohdat, vaiko talon sisällä henkiin herännyt muisto,

menneen lapsuuden mystinen haamu.

Jakamisesta

Minulla on ollut viime aikoina asenneongelma.

Ongelmani koskee sosiaalista mediaa. Olen lopen kyllästynyt somen lainalaisuuksiin, näennäiseen sosiaalisuuteen ja nopeaan tahtiin. Huolettomuuden ja murehtimisen kiihtyyvään kilpatanssiini. Siihen, mitä se tekee minulle. Siihen, millaiseksi ihmiseksi muutun muiden silmissä. Ja omassa päässäni. Ruudulla. Ihmisten avoimissa huoneissa.

Olen kyllästynyt siihen, että kaikkien pitää olla koko ajan samassa jaetussa tilassa. Että kaikki ovat läsnä kaikkialla, mutta kukaan ei kuitenkaan missään.

Saatanan reaktiot, saatanan paska kommunikaatio ja paskat säännöt. Aika.

Olen pettynyt siihen, millaisia asioita ylläpidän käyttämällä sosiaalista mediaa. Olen pettynyt siihen, että sosiaalinen media on ollut selviytymiskeino eristäytyessä. Olen pettynyt epätodelliseen elämään, jota petailin itselleni jo parikymmentä vuotta sitten, kun kirjauduin ensimmäistä kertaa “ii ii kakkoseen”.

Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin. Miksi olemme näin tyhmiä? Miksi olemme näin heikkoja? Haluaisin vajota samanlaiseen tunneraivoon, jota tunnen ajatellessani sähköpotkulautoja. Haluaisin, että viha tässä tapauksessa voisi olla niin yksinkertaista. Haluaisin, että nämä asiat ovat yksinkertaisia, koska päähäni, tuohon aiemman ahdistuksen luultavasti ikuisiksi ajoiksi haavoittamaan soluhyytelöön ei vain yksinkertaisesti meinaa mahtua näin monimutkaisia ajatuksia, joita en pysty ajattelemaan nyt auki. Minusta ja maailmasta.

Koska ei pysty. Ei jaksa. Päätään ei voi täyttää ikuisesti roskalla. Vaikka jätekasojen seassa välkkyisi millaisia helmiä. Jäte ahdistaa liikaa. Jäte, jäte, jäte. Virta ahdistaa.

Olen niin ylpeä siitä, että olen oppinut pysäyttämään sen. Uskaltanut kohdata ongelman. Kertonut itselleni olevani heikko ihminen, joka tarvitsee selkeyttä ja rajoja.

Enemmän ihmisiä ja valoa, vähemmän varjoa ja kuvia.

Erään aikakauden loppu

On viimeinen viikkoni tässä kodissa. Muutan pois.

Muutto itsessään ei ole mitään uutta, sillä muuttokertojeni määrä taitaa lähennellä kahtakymmentä, mutta jotakin erilaista tässä kerrassa on.

Tämä oli ensimmäinen täysin oma kotini ja tilani, jossa viihdyin.

Kohta on hyvästeltävä astianpesukone. Kylpyamme (jonka alkuperäiset tahrat eivät puhdistuneet millään maailman aineilla). Keittiöhuone ja sen murretun siniset ovet. Pakastimesta aukeava jääpalamuotti. Alkovin harmaaksi maalattu seinä.

Vasta remontoitu taloyhtiön sauna ja parhaat löylyt. Lukuisat pihapöydän ääressä vietetyt illanistujaiset. Lähikauppa aivan seinän takana. Pihanpenkki, jonka syleilyssä vietin erään kesäyön, turvassa taivasalla.

Korona-ajan juhlintaa: elämäni ensimmäinen nimipäivä 22.4.2020.

Seuraava asunto ei ole ehkä fasiliteeteiltaan yhtä hulppea, mutta jotakin uutta, ihmeellistä ja kiehtovaa siinä kuitenkin on.

Nimittäin ainainen haaveeni, iloni, pieni mitätön unelmani:

Parvekkeeni. Pieni mutta täydellinen. Kodissani. Ylimmässä kerroksessa. Itään.

Vihdoin!

Uuteen asuntoon muuttaessahan sitä on vielä autuaan tietämätön kyseisen luukun todellisuuslainalaisuuksista. Siitä miten jokin ovi ei mene kunnolla kiinni, mistä jokin yllättäen tipahtaa tai mistä valo lankeaa vähän liian heikosti.

Mutten keksisi parempaa ajoitusta tutustua uuteen. Heinäkuun lämpö ja kadun rehottavat lehmuspuut, sopivan kaukana ostarin hälinästä ja tulevasta remontista. Loma, uimaranta ja verkkaisesti etenevät etäopinnot (psykologiaa ja venäjää!). Jonkinlainen tulevaisuudentavoitekin ajassa jossa en uskonut voivani enää ylläpitää tavoitteita.

Koronakesä, rajattu maailma, ja katse vain muutaman kilometrin säteelle.

Erittäin hyvälle säteelle.
Samoille vanhoille kulmille, kaupunginosassa, jossa kasvoin aikuiseksi ja opin hengittämään.

Vastedes lähikuppilani on kartano, merilenkkipolkuni tukirankani. Puut ja kukat kilpeni, jänikset ja oravat seurani, kirkas taivas rajani.

Ja vielä jos saan senkin päivän nähdä, kun vastaanotan ukkosmyrskyn parvekkeeni ovelta.

(Aina kun jyrisee, niin tietäkäättekin, että olen elossa elämässä elämäni parasta aikaa.)

Mutta juuri nyt on kirkasta.
Uskon, että tästä alkaa uusi ajanjakso elämässäni.

Ja tätä jaksoa tahdon elää.


Translation:
Kiitos Klaavuntie 2017-2020.

Kohti rakkauden vallankumousta tanssin askelin

Elokuvafestivaali Rakkautta ja Anarkiaa on käynnissä, ja oma festarini alkoi eilen ensin todellisiin tapahtumiin perustuvalla serbialaisella perhedraamalla (Stitches).

Maan epäoikeudenmukaista byrokratiaa kohtaan puhkuvan raivoni saattelemana suuntasin katsomaan seuraavaa ja koko festariohjelmani odotetuinta teosta, jota olin odottanut jopa niin hartaasti, että metromatkalla kaupungille suorastaan tärisin innostuksesta ja paloin halusta puhjeta spontaaniin tanssiin.

andthen

Continue reading “Kohti rakkauden vallankumousta tanssin askelin”

Balkaninsaagat, osa 2: MAKEDONIA

En oikeastaan tiedä kävinkö kesällä Makedoniassa, vaiko Pohjois-Makedonian tasavallassa, mutta yhtä kaikki – raotan nyt sanaisen arkkuni kantta tästä Aleksanteri Suuren kotimaasta, joka kätki sisälleen sekä matkan upeimpia että vähiten stimuloivia kohteita.Continue reading “Balkaninsaagat, osa 2: MAKEDONIA”