Lapsuus, älä koskaan katoa

Olin ensimmäistä kertaa aikapäiviin musiikkiopiston matineassa, jossa lauluyhtyeemme esitti pari kappaletta.

Illan varsinaisia tähtiä olivat suunnilleen ala-asteikäiset lapsiopiskelijat, joista osa oli aloittanut soitto- ja lauluharrastuksensa vastikään, osa oli jo ehtinyt vähän pidemmälle.

Oma lyhyt keikkamme ei jännittänyt pätkän vertaa, joten enpä olisi voinut kuvitellakaan millaiseen jännityksen, liikutuksen ja tuivertavien tunnemyrskyjen tilaan olin kuitenkin joutumassa.

Illan toinen esiintyjä oli vasta tänä syksynä instrumenttiopintonsa aloittanut pieni tyttö, joka oli itse säveltänyt esittämänsä kappaleen. Siinä hän sitten ujona soitti kappaleensa, ja vaikka se hetki oli jo itsessään kovin liikuttava, meinasin oikeasti ruveta parkumaan siinä vaiheessa kun aplodit tulivat. Se ujon pienen lapsen aito hymy ja käsinkosketeltava onnistumisen tunne, kun esitys oli ohi ja ihmiset osoittivat hänelle kiitostaan ja kannustustaan. Miten ujous muuttui näkyvästi iloksi. Minä tein tämän itse, minä esiinnyin, yleisö tykkäsi. Hänestä näki, että tunne oli aivan erityinen, uusi ja odottamaton.

(En muuten suosittele itkunpidättelyä ennen laulukeikkaa. Hengitykset menevät aivan päin helvettiä.)

Ja siis mitä ihmettä, ilta senkun jatkui lasten itse tekemillä kappaleilla. Siinä toinen tyttö ihan pokkana roudasi itsensä ja instrumenttinsa estradille kuin ei mitään, esitteli reippaasti itsensä ja säveltämänsä ja sanoittamansa kappaleen (josta minulle täti-ihmiselle tuli heti sellainen fiilis, että tämä tyttö on Robininsa kuunnellut). Voin niin kuvitella tuon biisintekoprosessin, imetyt vaikutteet ja inspiraation, kaikki ne ajatukset ja mielessä pyörivät sanat, jotka vain kuulostavat hyvältä ja todelta.

(Ymmärrän vasta nyt miltä omista vanhemmistani on täytynyt tuntua kaikkia lapsuuden listapop-henkisiä biisiaihioitani kuunnellessaan. Jouduin nimittäin pidättelemään itkuni lisäksi myös naurua – en siksi että esiintyjissä tai heidän teoksissaan olisi ollut mitään väärää – he olivat vain niin absoluuttisen herttaisia, hassuja ja rakastettavia nuppusia tässä jännittävässä tilanteessa. Hellät tunteeni yrittivät todella kovasti purkautua nauruna, mikä olisi tietysti pahinta mitä esiintyvän lapsen edessä voisi tapahtua. Tajusin myös etten voi koskaan hankkia lapsia, koska laittaisin ne tietysti musiikkiopistoon ja joutuisin elämään tällaisia pakosta padottuja tunnemyrskyjä jatkuvasti.)

Eli kertakaikkisen liikuttava ilta. Ja jotain aivan erilaista millaista muistan itse omilta oppivuosiltani.

Kaikista eniten itketti se miten lapset tekevät kaiken niin tosissaan, niin tunteella.

Ei heille kukaan vielä tässä maailmassa sano, että sinä olet paska, sinulla ei ole sitä tai sinulla ei ole tätä, virheitä virheitä ja turha luulla mitään. Eikä heidän ole tarvinnut vielä rakentaa suojakseen minkäänlaisia kuoria, joilla oikeuttaa omat tekemisensä ja luomuksensa itsensä vähättelyn kautta.

Se särkymättömyyden hetki, jonka vain lapsi voi elää taidettaan tekemällä, on uskomaton.

En tiedä johtuvatko omat hieman toisenlaiset matineamuistoni tiukan klassisesta koulutuksesta, vaiko siitä, että musiikkikasvatus on ilmeisesti nykyään painottunut muutenkin enemmän itseilmaisuun, mutta jotenkin tällainen lähestymistapa musiikkiin sulattaa kivisydämeni ja tuntuu niin oikealta.

Olisinpa minäkin oppinut jo lapsena, että itsensä ilmaiseminen on jokaisen ihmisoikeus.

Ja vaikka liikutuin eniten puhtaasta tekemisen ilosta, oli mukana myös vähän suruakin.

Niin monesta vielä tänään kirkkain silmin elämää katsovasta pienestä lapsesta kasvaa krooninen itsensä alentaja, vähättelijä ja virheidensä pelkääjä.

Kunpa ei tarvitsisi olla niin. Kunpa jokainen lapsi saisi hengittää luomisen upeutta ja vapautta vielä aikuisenakin.

 

Huutelee kylpyammeesta käsin akustiikkaa testaileva vahinkokajaalivaiheeseen saapunut kirjeenvaihtajanne. 

 

But this ship can not sink: TITANIC-tytön tarina

Tänä syksynä tapahtuu jotakin kulttuurisesti merkittävää.

Enkä tietenkään puhu nyt Suomen 100-vuotisjuhlasta, vaan jostakin huomattavasti tärkeämmästä.

19.12.2017 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun eräs lapsuuteni tärkeimmistä elokuvista julkaistiin. Suomessa elokuva nähtiin tosin vasta tammikuussa 1998, ja itse taisin nähdä kyseisen teoksen vasta maaliskuun alussa (kyllä, tällaiset jutut jäävät mieleen), mutta tässähän alkaa kuitenkin olla juhlan aika.

KOHTA ON KULUNUT 20 VUOTTA JAMES CAMERONIN TITANICIN ILMESTYMISESTÄ.

(Tästä lienee turha edes mainita, mutta kyllä, teksti sisältää juonipaljastuksia.)

Tarina alkaa talvella – oletettavasti helmikuussa 1998 Meilahdessa, jossa askartelen paskartelen pikku kätösilläni jotakin helvetin rumaa epäonnista rättänää käsityötunnilla  (tosin muistelen kyllä opiskelleeni noihin aikoisin teknistä, mitähän ihmettä tein kässänluokassa?).

Kuulen kuinka edessä istuvat luokkatoverini, kaksi tyttöä, puhuvat antaumuksella jostakin elokuvasta. Kuuntelen mistä heillä on puhe, ja myöhemmin kaikenlaisten paperien ja lippulappusten (kyllä – minulla taisi lukea todistuksessakin, että Aidalla on kiusallinen tapa pyöritellä kaiken maailman lippulappusia) kertomana sain tietää, että kyseessä oli uusi elokuva nimeltä TITANIC.

TITANIC. Vau.

En ollut ihan varma mitä se tarkoittaa, mutta nimensä perusteella varmasti jotakin majesteetillista. Noihin aikoihin taisin lukea sellaisia lehtiä kuten Suosikki ja MIX, ja viimeistään niiden kautta alkoi valjeta mistä tässä kaikessa oli oikein kyse. Elokuva kertoi vuonna 1912 uponneesta laivasta, ja päätähtinä nähtiin ihanat lapsenkasvoiset Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet. Minulla ei ollut hajuakaan keitä he olivat, mutta filmitähtien kuvat ja koko ajan yhä useamman luokkakaverin suusta kuultu hehkutus sai kiinnostukseni heräämään. Tämähän täytyy mennä katsomaan, etten vain missaa mitään.

Mutta asiassa oli vain yksi ongelma: minulla oli ikää vain 9 vuotta, ja elokuvan ikäraja oli 11.

Oli siis aika aloittaa mankuminen ja marina kotona.

Amerikan hapatuksista, George Bushista ja kaiken maailman jumputuksesta lapsilleen pauhaava isäni ei olisi voinut vähempää olla kiinnostunut viemään minua katsomaan jotakin Titanicia, joka ei selvästikään nauttinut vuonna 1998 nuorten kulttuurielistien suosiota. Kuitenkaan isä ei tohtinut jättää tytärtään vaille kovasti odotettua elokuvakokemusta, vaan ystävällisesti hoiti ongelman järjestämällä minulle mahdollisuuden mennä katsomaan elokuvaa yhdessä siihen hänen selvästi suopeammin suhtautuvan kollegansa kanssa.

Niin minä sitten pääsin elokuviin isän kaverin kanssa. Ei ehkä odottamani elokuvaseuralainen, mutta pääsinpähän katsomoon ja muistaakseni sain karkkipussinkin. (Tämä muisto huvittaa edelleen suuresti. :D)

Ja kun elokuva alkoi, muistan alun hämmennyksen. Eihän tässä ole mitään Leoa ja Katea ja ihania idoleita, vaan joku tavallisen näköinen laiva ja kannellinen jotain hemmetin risupartaukkoja, jotka muistuttavat lähinnä kuivakoita ala-asteen opettajia. Missä ne Leo ja Kate nyt oikein ovat?

Onneksi odotus palkittiin, ja pian Leonardo DiCaprio astui kuvaan. Oh, miten jännittävää! Jotain salaisia poikien juttuja siellä nyt tapahtuu, siellä vanhassa ajassa! (DiCaprion esittämä Jack ystävineen pelaa korttia. Hurjan jännittävää.) Ja Jackin kaverin Fabrizionkin huomaan aika söpöksi. Ruotsiakin kohtauksessa puhuttiin, mikä ilahdutti suuresti, olinhan kielikylpyluokalla.

En ollut vielä koskaan nähnyt niin jännittävää elokuvaa. Olo oli samalla riemastunut, jännittynyt, hieman vaivaantunutkin. Sisälsihän elokuva myös niitä aikuisten juttuja.

Upposin siis elokuvaan täysin – se oli riemukas draamacocktail täynnä vaaroja, vähältä piti -tilanteita, romantiikkaa, vapaita ihmisiä, pahoja ihmisiä, luokkaeroja, jännittävää ajankuvaa, pelottavia aikuisia, musiikkia ja tanssia, ahdistavuutta, historiaa ja upeita tehosteita. Olin aivan myyty.

Elokuvan yhteiskunnallis-historiallisesti lasta valaisevien aspektien ja huumaavan tunnelman lisäksi mieleeni jäivät erityisesti riehakas irlantilainen tanssikohtaus (kansanmusa- ja tanssi kiinnostivat jo silloin), Rosen upea ikoninen sydänkaulakoru (jollaisen olisin halunnut itsellenikin) ja tietysti myös autokohta – koetin pinnistää koko mielikuvitukseni ratkaisemaan sitä mysteeriä kuinka rahtina seisseessä autossa paneskelleet Rose ja Jack pääsivät karkaamaan stevarien nenän edestä. (Leikkausten ja ajankulun hahmotukseni ei ehkä ollut vielä aivan täysin kehittynyttä tässä vaiheessa.)

Oikeastaan koko elokuva oli täynnä lapsenmieltäni nostattavia hurjia ja jännittäviä kohtia. En ollut kokenut vielä missään niin henkeäsalpaavia lavasteita ja tehosteita elokuvateatterissa, hurjasta tarinasta puhumattakaan. Mielestäni oli ihanaa, että Rose jäi lopulta henkiin ja sai aloittaa uuden elämän uudella mantereella ilman kamalaa miestään. Se oli mahdollisesti lapsuuteni ensimmäinen todellinen feministinen myötäeläminen.

A woman’s heart is a deep ocean of secrets…

Tästä ne kaverit siis intoilivat, ja minä tajusin todellakin, että miksi.

Pian elokuvan nähtyäni huomasin tuhlaavani karkkirahani kaikkeen mikä liittyi Titaniciin. Leonardo DiCaprio -lehti, OSTAN. Titanic soundtrackin halpakopio Munkkivuoren Tiimarin ostoslaarista, OSTAN. Lehti, jossa on Kate Winsletin haastattelu, OSTAN. Fanitukseni taisi saada taas jotenkin huvittavat mittasuhteet, sillä isäkin alkoi kutsua rakastamaani Leoa Leonardo Da Kiprioksi, mistä olin tietysti aivan näreissäni.

Elokuvaa ei voisi tietenkään fiilistellä ilman siihen liittyvää musiikkia. Liimasin Suosikista leikkaamani Celine Dionin My Heart Will Go Onin sanat vaatekaappiini ja opettelin laulamaan koko viisun ulkoa. (Paljastettakoon muuten, että vaatekaappini oviin kerääntyi vuosien varrella mitä hauskimpia ihailun kohteita, joille perheessämme on naurettu myöhemmin – sulassa sovussa olivat niin eri rotuisten koirien, Leonardo DiCaprion, Shirley Mansonin kuin Leif Segerstamin kuvat.)

Ja ai että, miten rakastin sitä James Hornerin soundtrackia. Ja miten siistiä oli, että kappaleilla oli sellaisia nimiä kuin The Sinking tai Death of Titanic. Upeaa kamaa.

Meille tilattiin myös oikeasta Titanic-laivasta kertova lasten tietokirja, jonka luin tietysti jokaista yksityiskohtaa myöten – osaan lähestulkoon referoida kuinka sen aikaisten teorioiden mukaan Titanic hajosi, sekä tietysti katsomani dokumenttitiedon valossa kuinka nämä väitteet on kumottu myöhemmin. I know, olen aika deepisti uponnut tähän juttuun.

Mutta kuten niin monet ilmiöt, haihtui Titanic-huumanikin hiljalleen muiden juttujen alle. Yhtäkkiä minua kiinnostivat enemmän Aqua, The Offspring, Five, Garbage ja Vengaboys. Demi-lehti. The Cardigans. Ja oikeastaan kaikki mitä MTV noina vuosina näytti.

Minun henkilökohtainen Titanicini ei törmännyt jäävuoreen, vaan uppoutui hiljalleen popkulttuurituotteiden valtamereen, jonka pohjassa se on saanut muhia rauhassa lähes kaksikymmentä vuotta. Kunnes nyt, elokuvan juhlavuonna, on aika kaivaa muistojeni hylky esiin ja tutkiskella sen aikakautta perinpohjaisesti.

Sanoisin siis, että meneillään on varsinainen Titanic-kiima, ja haaveilen tietysti Titanic-naamiaisista. Voitaisiinkohan järjestää sellaiset tammikuussa 2018? Ilmoittautumiset kommenttiboksiin.

Voin olla vaikkapa se tyyppi, joka sanoo “but this ship can not sink!”